Kolmatta päivää kuumeessa. Potilaana ollessa konkretisoituu se, mitä muut kokevat silloin kun itse istuu (pääsääntöisesti terveenä) pöydän toisella puolella auttamassa näitä ihmisiä heidän ongelmiensa keskellä. Nyt itse on oikeasti sairas. Ei ole voimia. Ei oikein mielenkiintoa mihinkään. Oletettavasti värillisiä limaklönttejä irtoaa kivun saattamana reilummin yskiessä. Bronchitis viralis nas. Virushan se siellä, mitä todennäköisemmin, mutta jossain vaiheessa, mikäli tauti ei kerta kaikkiaan irrota otettaan, myös minä teen yksilöllisen arvion ja saatan valita mieluummin siinä tilanteessa perustellun antibiootin. Toivottavasti ei tarvitse.
Kysyin aikatauluistani vaimoilta. En ilmeisesti ole käynyt ulkona perjantain jälkeen; nyt on siis neljäs päivä neljän seinän sisällä. Pitipäs sattua. Ei ihme, että alkaa tympiä. Hyviä puolia on toki listaksi asti. Kerrankin on saanut vain olla. Istua ja maata. Tehdä shakkisiirtoja. Lukea. Stieg Larssonin "Miehet jotka vihaavat naisia" tuli kahmittua eilen loppuun. 612 sivua. Loistava kirja. Yksi parhaimmista kirjoista, jonka koskaan olen lukenut. Millennium-sarjan kaksi seuraavaa osaa kutkuttavat jo sopivasti, mutta todennäköisesti tartun kiinni seuraavana englantilaisen kirjailijan Kate Mossen Labyrinttiin, joka on odotellut ottajaansa hyllyllä jo useamman viikon. Ostin sen alennuskorista.
Vaimoni maha on edelleen yhtä suuri ellei suurempikin. Siellä se Asukki liikehtii varsin aktiivisesti. Vissiin viihtyy. Aika OYS:aan on varattu perjantaiksi. Nyt on tiistai. Henkilökohtaisia lomapäiviä kuluu yksi kerrallaan ja kohta niitä ei vain enää ole. Vain odottaessa. Jos olo kohenee siinä määrin, että uskon suoriutuvani erikoiskokeesta Oulu->Kemijärvi, saatan jopa tarttua tilaisuuteen. Pakko käydä varuskunnassa huomenissa. Torstaina? Edelleen kuitenkin palvelusta on.
Lapsestamme on tullut haasteellinen nukutettava. Jälleen. Alkuaika Johanneksen synnyttyähän meillä oli niin kauheaa etenkin öisin, että olen onnellinen unohtaessani suurimman osan pahimmista hetkistä. Nyt Johannes todennäköisesti pelkää omaa sänkyään ja huutaa välittömästi, kun hänet sinne illalla laskee. Kauhu ja sinni on konkreettista. Hän viittelöi toiseen huoneeseen, hokee "mennään...mennään, pois!" -hän haluaa pois omasta huoneestaan, jonne hän aiemmin on mennyt omasta pyynnöstään ja halunnut nukahtaa aivan omassa rauhassa. Nyt meillä lauletaan iltaisin ääni sortuen, kun oletettavasti itsekään en ole parhaassa vireessä. Mutta se auttaa. Nukahtaminen onnistuu. Viime yön aamupuolella vaimon laulutunnit alkoivat tosin venyä jo sellaisiin mittoihin, että ei voi puhua enää nukkumisesta. Pisin lauluhetki kesti noin kaksi tuntia, kaiken kaikkiaan kolme, kun koko yö huomioidaan. Kaikki ei mene meillä ihan putkeen. Toivotaan, että taas joskus helpottaa... Meilläkin.
Tässäpä kuulumisia. Seuraavalla kerralla voisinkin pureutua taas uuteen blogikolumniin, joka toivottavasti herättää jälleen ajatuksia ja keskustelua. Kommentointi metrodyykkauksen ympärillä jäi harmillisen vähäiseksi...
Joo hei vaan.
tiistai 23. maaliskuuta 2010
torstai 18. maaliskuuta 2010
Metrodyykkaus.
Odottelu jatkuu. Yksin. Johannes hoidossa, vaimo koulussa ja edelleenkin yhtenä. Kupissa kahvia, taustalla aitoa, varsin raskasta raven ja trancen yhdistelmää. Kyllä, kuuntelen edelleenkin elektronista musiikkia ja nautin siitä. Aamu oli perushektinen niin kuin lapsiperheissä yleensä on aina. Ei rauhallisia aamuja koe muualla kuin kylässä tai töissä. Onneksi sentään edes siellä.
Ei ole kovin kauaa, kun kävimme melko agitoitunutta keskustelua dyykkauksesta Naamakirjassa. Totta kai tilanne oli se, että jälleen kerran kaikkien olisi mieluummin pitänyt nyökytellä päätä ja suhtautua esitettyyn "joo joo" -asenteella. Huvittavaa. Olemalla vähääkään eri mieltä jonkun kaverin tilapäivityksestä, ottaa tietoisen riskin provokatiivisista vaikutuksista, jotka ilmenevät voimakkaina tunnepurkauksina ja kiihkeänä vastahyökkäyksenä sisältäen luonnollisesti puolustuksia sille, mitä on juuri tullut sanottua. Ja totta kai puolustajia saadaan paikalle useampiakin. Loppuasetelmassa on klassista, että mukana on enää yksi taikka kaksi niistä, jotka ovat asiasta eri mieltä ja lauma niitä, jotka ovat vahvana rintamana puolustamassa omaa arvomaailmaansa tai mielipidettään. Kollegiaalisuutta, kuten meidän ammattikunnassa tavataan sanoa. Vai liekkö alkukantaista laumatoimintaa. Toisaalta monet eri mieltä olevat eivät edes uskalla avata suutaan näissä Naamakirjan mielipidekeskusteluissa, koska eivät halua leimautua tai sitten pahimmassa tapauksessa pelkäävät riskeeraavansa kaveruuden, ehkä ystävyyden. Outoa. Ja naurettavaa.
Sitten itse dyykkauksesta. Terminologisestihan tällä tarkoitetaan erilaisten poisheitettyjen tuotteiden ts. jätteiden keräystä pääsääntöisesti roska-astioista. Dyykkaukselle läheistä sukua on ns. freeganismi, jossa pyritään vähentämään ympäristön kuormittamista hyödyntämällä toisten hylkäämiä tuotteita ja tarvikkeita. Tarkempaan historialliseen katsaukseen en koe tarvetta lähteä, koska haluan ilmaista ajatuksiani itse toiminnasta.
Maailmassa on paljon kodittomia, nälkäänäkeviä ihmisiä. Köyhyydelle on olemassa jopa oma tarkkakin määritelmänsä. On enemmän kuin hyväksyttävää, että nämä ihmiset, joilla on aidosti mahdotonta saada ravintoa minkään tavanomaisen reitin kautta tai heillä ei yksinkertaisesti ole lainkaan rahaa, käyttävät dyykkausta välineenä hankkia elintärkeää ruokaa -pysyäkseen ylipäätänsä hengissä. Tällaisia henkilöitä on varmasti paljon; määrää en osaa arvioida enkä ole ottanut siitä selvää.
Toinen ryhmä ovat henkilöt, joiden arvomaailma ei salli vääristynyttä kuluttamista ja he haluavat konkreettisesti vaikuttaa valinnoillaan tulevaan yhteiskuntaan ja Maamme ekologiseen kuormittumiseen. Tällaisen ryhmän jäsenien olettaisin kannattavan useimmiten veganismia, ainakin jossain määrin.
Mitä tulee sitten nykyiseen tilanteeseen meillä länsimaisessa yhteiskunnassa? Olen jo lapsuudesta saakka ymmärtänyt, että roskakoreihin heitetään jätteitä ja niiden jatkokiertokulku on tarkkaan ohjelmoitua. Roska-autot ovat aina tuntuneet ällöttäviltä ja likaisilta, vaikka olenpa joskus pikkupoikana haaveillut ryhtyväni roska-auton kuljettajaksi. Kaveripiirissäni ei ole aiemmin ollut dyykkareita. Dyykkari -nimityksellä on näihin päiviin saakka ollut negatiivinen kaiku. Ja on edelleenkin. Yleisesti.
Nyt kaveripiirissäni on dyykkareita. Vieläpä sellaisia dyykkareita, jotka kertovat harrastuksestaan avoimesti, osa vertaa sitä jopa aarteenetsintään. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mitä oikein on tapahtunut? Ei kaveripiirissäni ole viimeisten vuosien aikana tapahtunut tietääkseni mitään mullistavaa. Mutta dyykkauksessa on. Siitä on tullut jonkinlainen trendi. On hienoa dyykata. Sitä kannattaa jopa mainostaa. Roskiksetkin ovat nykyään kuulemma siistimpiä eikä itseään tarvitse edes liata noutaessaan makkaraa ja lihaa roskapöntöistä. Sehän kuulostaa hyvältä. Vielä paremmalta, kun huomioi, että nykyisten kauppojen takapihojen roskiksista löytää paljon avaamattomia, virheettömiä tuotteita, joissa on jopa päiväystä jäljellä. Järjetöntä, että sellaista tavaraa heitetään menemään. Oikeasti. Miksi sitä ei jaeta vaikkapa yhteiskuntamme vähäosaisille? Osaan toki löytää tälle useitakin vastauksia, mutta se ei ole asiani ydin.
Eniten minua hämmentää nykyisin se, että nämä uuden sukupolven trendidyykkarit käyttävät usein tyylikkäitä vaatteita ja tuoksuvat useimmiten raikkailta, vaikka flatuksia itse kukanenkin meistä joskus ympäristöön vapauttaa. Se on luonnollista. Mutta miksi dyykkari käyttää ranskalaisia Lacosten kenkiä tai vetää ylleen tyylikkäät farkut? Tai käyttää aikaansa hiustensa laittoon erilaisin teollisin kemikaalein? Miksi dyykkarin voi tavata Stockmannin tavaratalossa?! Juuri, kun olen kuullut yhtenä tärkeimmistä perusteluista dyykkaukselle kannanoton tai toiminnan nykyajan kulutusyhteiskuntaa vastaan. Jos dyykkauksella haluaa parantaa maailmaa tai pelastaa yhteiskunnan, tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntapojen muuttamista siihen suuntaan, joka suosii ekologisuutta ja kierrättämistä.
Missään nimessä ei tulisi edes harkita mitään vähänkään tunnetumman vaatemerkin tai tuotteen hankintaa, sillä tällä tapaahan tukee globaalisti juuri päinvastaisia arvoja! Ja mitä tulee Stockmannilla asiointiin, ulkomailla matkustamiseen tai muihin kalliisiin harrastuksiin; jääköönpä kommentoimatta...
Suora lainaus Wikipediasta: "Metroseksuaali on nimitys miehelle, joka huolehtii keskivertoa enemmän ulkonäöstään ja elämäntyylistään kuten stereotyyppinen homoseksuaali. Metroseksuaalit muun muassa pukeutuvat trendikkäästi, käyttävät kosmetiikkatuotteita ja ovat mukana muodin maailmassa. Metroseksuaalisuus henkilöityy jalkapalloilija David Beckhamiin, joka on Britanniassa ollut useiden hius- ja pukeutumistrendien alullepanija." Toki tämän käsitteen voisi jossain määrin laajentaa koskemaan myös naisia, mutta useimmiten naisen perimmäiseen luonteeseen kuuluu syystä taikka toisesta huolehtia ulkonäöstään miehiä enemmän.
Ehkä vain kuvittelen olevani nokkela, mutta mielestäni termi metrodyykkaus kuvastaa melko osuvasti tätä nykyistä trendivillitystä etenkin meillä Suomessa ja miksipä ei myös muualla maailmassa, joissa dyykkaaminen on saavuttanut "uuden" nuorison ja osittain myös vanhemman ikäryhmän suosion. Näillä uusilla (metro)dyykkareilla tuntuu vain olevan vielä paljon opittavanaan kestävän kehityksen turvaajina... :)
Vaimo soitti. Koulu on loppunut juuri. Täytyy heti lähteä hakemaan autolla, jonka hiilidioksidipäästöt (yksi pahimmista kasvihuonekaasuista!) ovat muuten reilusti yli 200 g/km johtuen suuresta turboahdetusta V6-dieselmoottorista. Sillä on mahtava ajaa enkä tunne edes huonoa omaatuntoa. Kun F1-kisat ym. turhuus ollaan saatu kitkettyä nykyisestä yhteiskunnastamme, palataan taas asiaan.
Joo hei vaan!
Ei ole kovin kauaa, kun kävimme melko agitoitunutta keskustelua dyykkauksesta Naamakirjassa. Totta kai tilanne oli se, että jälleen kerran kaikkien olisi mieluummin pitänyt nyökytellä päätä ja suhtautua esitettyyn "joo joo" -asenteella. Huvittavaa. Olemalla vähääkään eri mieltä jonkun kaverin tilapäivityksestä, ottaa tietoisen riskin provokatiivisista vaikutuksista, jotka ilmenevät voimakkaina tunnepurkauksina ja kiihkeänä vastahyökkäyksenä sisältäen luonnollisesti puolustuksia sille, mitä on juuri tullut sanottua. Ja totta kai puolustajia saadaan paikalle useampiakin. Loppuasetelmassa on klassista, että mukana on enää yksi taikka kaksi niistä, jotka ovat asiasta eri mieltä ja lauma niitä, jotka ovat vahvana rintamana puolustamassa omaa arvomaailmaansa tai mielipidettään. Kollegiaalisuutta, kuten meidän ammattikunnassa tavataan sanoa. Vai liekkö alkukantaista laumatoimintaa. Toisaalta monet eri mieltä olevat eivät edes uskalla avata suutaan näissä Naamakirjan mielipidekeskusteluissa, koska eivät halua leimautua tai sitten pahimmassa tapauksessa pelkäävät riskeeraavansa kaveruuden, ehkä ystävyyden. Outoa. Ja naurettavaa.
Sitten itse dyykkauksesta. Terminologisestihan tällä tarkoitetaan erilaisten poisheitettyjen tuotteiden ts. jätteiden keräystä pääsääntöisesti roska-astioista. Dyykkaukselle läheistä sukua on ns. freeganismi, jossa pyritään vähentämään ympäristön kuormittamista hyödyntämällä toisten hylkäämiä tuotteita ja tarvikkeita. Tarkempaan historialliseen katsaukseen en koe tarvetta lähteä, koska haluan ilmaista ajatuksiani itse toiminnasta.
Maailmassa on paljon kodittomia, nälkäänäkeviä ihmisiä. Köyhyydelle on olemassa jopa oma tarkkakin määritelmänsä. On enemmän kuin hyväksyttävää, että nämä ihmiset, joilla on aidosti mahdotonta saada ravintoa minkään tavanomaisen reitin kautta tai heillä ei yksinkertaisesti ole lainkaan rahaa, käyttävät dyykkausta välineenä hankkia elintärkeää ruokaa -pysyäkseen ylipäätänsä hengissä. Tällaisia henkilöitä on varmasti paljon; määrää en osaa arvioida enkä ole ottanut siitä selvää.
Toinen ryhmä ovat henkilöt, joiden arvomaailma ei salli vääristynyttä kuluttamista ja he haluavat konkreettisesti vaikuttaa valinnoillaan tulevaan yhteiskuntaan ja Maamme ekologiseen kuormittumiseen. Tällaisen ryhmän jäsenien olettaisin kannattavan useimmiten veganismia, ainakin jossain määrin.
Mitä tulee sitten nykyiseen tilanteeseen meillä länsimaisessa yhteiskunnassa? Olen jo lapsuudesta saakka ymmärtänyt, että roskakoreihin heitetään jätteitä ja niiden jatkokiertokulku on tarkkaan ohjelmoitua. Roska-autot ovat aina tuntuneet ällöttäviltä ja likaisilta, vaikka olenpa joskus pikkupoikana haaveillut ryhtyväni roska-auton kuljettajaksi. Kaveripiirissäni ei ole aiemmin ollut dyykkareita. Dyykkari -nimityksellä on näihin päiviin saakka ollut negatiivinen kaiku. Ja on edelleenkin. Yleisesti.
Nyt kaveripiirissäni on dyykkareita. Vieläpä sellaisia dyykkareita, jotka kertovat harrastuksestaan avoimesti, osa vertaa sitä jopa aarteenetsintään. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mitä oikein on tapahtunut? Ei kaveripiirissäni ole viimeisten vuosien aikana tapahtunut tietääkseni mitään mullistavaa. Mutta dyykkauksessa on. Siitä on tullut jonkinlainen trendi. On hienoa dyykata. Sitä kannattaa jopa mainostaa. Roskiksetkin ovat nykyään kuulemma siistimpiä eikä itseään tarvitse edes liata noutaessaan makkaraa ja lihaa roskapöntöistä. Sehän kuulostaa hyvältä. Vielä paremmalta, kun huomioi, että nykyisten kauppojen takapihojen roskiksista löytää paljon avaamattomia, virheettömiä tuotteita, joissa on jopa päiväystä jäljellä. Järjetöntä, että sellaista tavaraa heitetään menemään. Oikeasti. Miksi sitä ei jaeta vaikkapa yhteiskuntamme vähäosaisille? Osaan toki löytää tälle useitakin vastauksia, mutta se ei ole asiani ydin.
Eniten minua hämmentää nykyisin se, että nämä uuden sukupolven trendidyykkarit käyttävät usein tyylikkäitä vaatteita ja tuoksuvat useimmiten raikkailta, vaikka flatuksia itse kukanenkin meistä joskus ympäristöön vapauttaa. Se on luonnollista. Mutta miksi dyykkari käyttää ranskalaisia Lacosten kenkiä tai vetää ylleen tyylikkäät farkut? Tai käyttää aikaansa hiustensa laittoon erilaisin teollisin kemikaalein? Miksi dyykkarin voi tavata Stockmannin tavaratalossa?! Juuri, kun olen kuullut yhtenä tärkeimmistä perusteluista dyykkaukselle kannanoton tai toiminnan nykyajan kulutusyhteiskuntaa vastaan. Jos dyykkauksella haluaa parantaa maailmaa tai pelastaa yhteiskunnan, tarvitaan myös kokonaisvaltaista elämäntapojen muuttamista siihen suuntaan, joka suosii ekologisuutta ja kierrättämistä.
Missään nimessä ei tulisi edes harkita mitään vähänkään tunnetumman vaatemerkin tai tuotteen hankintaa, sillä tällä tapaahan tukee globaalisti juuri päinvastaisia arvoja! Ja mitä tulee Stockmannilla asiointiin, ulkomailla matkustamiseen tai muihin kalliisiin harrastuksiin; jääköönpä kommentoimatta...
Suora lainaus Wikipediasta: "Metroseksuaali on nimitys miehelle, joka huolehtii keskivertoa enemmän ulkonäöstään ja elämäntyylistään kuten stereotyyppinen homoseksuaali. Metroseksuaalit muun muassa pukeutuvat trendikkäästi, käyttävät kosmetiikkatuotteita ja ovat mukana muodin maailmassa. Metroseksuaalisuus henkilöityy jalkapalloilija David Beckhamiin, joka on Britanniassa ollut useiden hius- ja pukeutumistrendien alullepanija." Toki tämän käsitteen voisi jossain määrin laajentaa koskemaan myös naisia, mutta useimmiten naisen perimmäiseen luonteeseen kuuluu syystä taikka toisesta huolehtia ulkonäöstään miehiä enemmän.
Ehkä vain kuvittelen olevani nokkela, mutta mielestäni termi metrodyykkaus kuvastaa melko osuvasti tätä nykyistä trendivillitystä etenkin meillä Suomessa ja miksipä ei myös muualla maailmassa, joissa dyykkaaminen on saavuttanut "uuden" nuorison ja osittain myös vanhemman ikäryhmän suosion. Näillä uusilla (metro)dyykkareilla tuntuu vain olevan vielä paljon opittavanaan kestävän kehityksen turvaajina... :)
Vaimo soitti. Koulu on loppunut juuri. Täytyy heti lähteä hakemaan autolla, jonka hiilidioksidipäästöt (yksi pahimmista kasvihuonekaasuista!) ovat muuten reilusti yli 200 g/km johtuen suuresta turboahdetusta V6-dieselmoottorista. Sillä on mahtava ajaa enkä tunne edes huonoa omaatuntoa. Kun F1-kisat ym. turhuus ollaan saatu kitkettyä nykyisestä yhteiskunnastamme, palataan taas asiaan.
Joo hei vaan!
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Alku aina hankalaa vai miten se oli...
Rooibosia ja taustalla taajuus 5940 kHz. Näinhän siinä sitten kävi, että tuli avattua oma blogi; ei mikään hiljaisen miehen blogi, vaikka sitä seuraankin ja kovastihan tuo varmaan oli kimmokkeena. Onhan se sentään parhaan ystäväni ylläpitämä. Alkoi sen verran kiinnostaa, että annoin periksi. Väylä purkaa ajatuksia, tuoda julki omia mielipiteitään. Perustella ja olla perustelematta. Onneksi meillä Suomessa on sanan- ja julkaisunvapaus. Täällä ei sitä paitsi voi häiritä ketään, kuten tuolla naamakirjassa. Jos ei kiinnosta, ei tarvitse lukea. Eikä kenenkään selaimessa välähtele ilmoitus, kun avaan täällä suuni.
Vaihdoinpa taajuutta. 6135 kHz. Yllättävän hyvin kuuluu ottaen ympäristön huomioon. Tämä tuskin kiinnostaa muita kuin meitä DX-kuuntelijoita. Todettakoon kuitenkin lyhyesti, että kyseessä on siis kaukaisten, ulkomaisten radioasemien kuuntelu, johon olen hurahtanut. Ihanteellisin ajankohta kuuntelulle on juurikin ilta ja yö ts. hämärä vuorokaudenaika. Perustuu ionosfäärin toimintaan. Jos joku kiinnostui, googlettamalla saa enemmän kuin tarpeeksi lisätietoa. Suosittelen, mikäli omia harrastuksia ei ole jo liiaksi.
Sitten itse asiaan. TJ 22. Tuntuu oudolta, että se on melkein jo ohi. Armeija. Uskon, että saisin koottua kuluneista 248 vuorokaudesta enemmän kuin kirjan ajatuksia. En edes muista, miten usein olen palvelukseni aikana meinannut lopettaa. Kyllä. Mitäpä sitä kiertelemäänkään. Monet monituiset kerrat mielessäni pyöri ajatus siviilipalveluksesta. Lisensiaatin tutkinnolla olisin voinut mennä koko vuodeksi töihin, asua kaikki viikonloput ja yöt kotona ongelmitta. Olisin hyötynyt monessa suhteessa ko. valinnasta. Vain päätös, ilmoitus yksikköön, tarvittavat asiakirjat ja homma olisi ollut siinä. En kuitenkaan tehnyt sellaista päätöstä. Enkä kadu.
Moneen kertaan olen kuluneiden reilun kahdeksan kuukauden aikana sananmukaisesti avautunut. Haukkunut koko järjestelmää. Manannut. Möykännyt. Saanut ihmiset ympärilläni ihmettelemään käytöstäni. Sytytellyt siltoja takanani. Kuitenkin ne on sammutettu joka kerta. Viimeisen kerran, oletan, kun kävimme herättävän keskustelun lähimmän esimieheni, kollegani, kanssa. Hän sai silmäni auki. Rauhoituin. Ja olen kiitollinen. Sitä paitsi kohtahan tuo on ohi. Uskallan jopa epäillä, että minulla tulee tietyllä tapaa ikävä varuskuntasairaalaa, päivittäisiä rutiineja ja kyllä, työyhteisöä - työkavereita. Vai miten se pitäisikään sanoa; olen kuitenkin varusmies enkä työntekijä. Mutta pointti oli tärkein. Armeijaa en silti tule ikävöimään. Luulisin.
Nyt päivän, oikeastaan joka hetken teema on odottaminen. Vaimoni maha on jo melkoisen suuri ja laskettu aika ohitettu. Toisinaan supistelee, toisinaan ei. Mahtavinta tässä on kuitenkin ollut se, että olen saanut olla kotona. Hoitaa Johannesta. Tehdä ruokaa. Hoitaa perheen asioita. Harrastaa liikuntaa. Viettää myös omaa aikaa. En osaa tarkalleen kuvata, miltä nyt tuntuu. Melko sekavalta. Niin paljon, niin lyhyessä ajassa. Kohta, jos hyvin menee, olen kahden lapsen isä. Onnellinen kyllä, mutta täytyy myöntää, että nyt jos koskaan tarvitsee rauhoittua aloilleen. Ainakin hetkeksi. Antaa aikaa perheelle. Onneksi armeijan jälkeiset työhommatkin ovat järjestyneet siten, että tämä on ylipäänsä mahdollista.
Ensimmäiseksi blogitekstikseni huomaan luoneeni kohtalaisen sekavan kokonaisuuden. Kuitenkin mukana on tämänhetkisen elämätilanteeni olennaisimpia asioita ja ne vaan sattuvat pyörimään tietyissä, ehkä jonkun mielestä kapeissa aihealueissa. Onneksi kaiken tämän arjen keskellä on ollut silti mahdollista viettää aikaa myös itsensä ja ystävien kanssa ja harrastaa siis muutakin kuin pelkkää armeijaa ja perhearkea. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tänä keväänä voi toteutua myös yhteinen pieni reissu Hiljaisen miehen kanssa. Ikään kuin palkinnoksi armeijan suorittamisesta, ystäväni valmistumisesta, perheenlisäyksestä jne. Se on kuitenkin vasta haave- ja suunnitelma-asteella, joten jääköön mainostamatta tämän enempää. Ei tarvitse ainakaan pettyä, jos koko homma meneekin mönkään.
Johannes tuntuu tuhahtelevan huoneessaan hieman levottomasti. Vaimo on varmaan jo unessa. Minuakin väsyttää. Teekin loppui ajat sitten. Siispä on aika lopettaa kirjoittaminen ja suunnata itsekin vähitellen vuoteeseen.
Jospa ensi kerralla sitten jo hieman "kohdennetummin" ja ehkäpä jopa mielenkiintoisempaan tyyliin... Vastahan minä opettelen tätä blogistelua! :)
Joo hei vaan.
Vaihdoinpa taajuutta. 6135 kHz. Yllättävän hyvin kuuluu ottaen ympäristön huomioon. Tämä tuskin kiinnostaa muita kuin meitä DX-kuuntelijoita. Todettakoon kuitenkin lyhyesti, että kyseessä on siis kaukaisten, ulkomaisten radioasemien kuuntelu, johon olen hurahtanut. Ihanteellisin ajankohta kuuntelulle on juurikin ilta ja yö ts. hämärä vuorokaudenaika. Perustuu ionosfäärin toimintaan. Jos joku kiinnostui, googlettamalla saa enemmän kuin tarpeeksi lisätietoa. Suosittelen, mikäli omia harrastuksia ei ole jo liiaksi.
Sitten itse asiaan. TJ 22. Tuntuu oudolta, että se on melkein jo ohi. Armeija. Uskon, että saisin koottua kuluneista 248 vuorokaudesta enemmän kuin kirjan ajatuksia. En edes muista, miten usein olen palvelukseni aikana meinannut lopettaa. Kyllä. Mitäpä sitä kiertelemäänkään. Monet monituiset kerrat mielessäni pyöri ajatus siviilipalveluksesta. Lisensiaatin tutkinnolla olisin voinut mennä koko vuodeksi töihin, asua kaikki viikonloput ja yöt kotona ongelmitta. Olisin hyötynyt monessa suhteessa ko. valinnasta. Vain päätös, ilmoitus yksikköön, tarvittavat asiakirjat ja homma olisi ollut siinä. En kuitenkaan tehnyt sellaista päätöstä. Enkä kadu.
Moneen kertaan olen kuluneiden reilun kahdeksan kuukauden aikana sananmukaisesti avautunut. Haukkunut koko järjestelmää. Manannut. Möykännyt. Saanut ihmiset ympärilläni ihmettelemään käytöstäni. Sytytellyt siltoja takanani. Kuitenkin ne on sammutettu joka kerta. Viimeisen kerran, oletan, kun kävimme herättävän keskustelun lähimmän esimieheni, kollegani, kanssa. Hän sai silmäni auki. Rauhoituin. Ja olen kiitollinen. Sitä paitsi kohtahan tuo on ohi. Uskallan jopa epäillä, että minulla tulee tietyllä tapaa ikävä varuskuntasairaalaa, päivittäisiä rutiineja ja kyllä, työyhteisöä - työkavereita. Vai miten se pitäisikään sanoa; olen kuitenkin varusmies enkä työntekijä. Mutta pointti oli tärkein. Armeijaa en silti tule ikävöimään. Luulisin.
Nyt päivän, oikeastaan joka hetken teema on odottaminen. Vaimoni maha on jo melkoisen suuri ja laskettu aika ohitettu. Toisinaan supistelee, toisinaan ei. Mahtavinta tässä on kuitenkin ollut se, että olen saanut olla kotona. Hoitaa Johannesta. Tehdä ruokaa. Hoitaa perheen asioita. Harrastaa liikuntaa. Viettää myös omaa aikaa. En osaa tarkalleen kuvata, miltä nyt tuntuu. Melko sekavalta. Niin paljon, niin lyhyessä ajassa. Kohta, jos hyvin menee, olen kahden lapsen isä. Onnellinen kyllä, mutta täytyy myöntää, että nyt jos koskaan tarvitsee rauhoittua aloilleen. Ainakin hetkeksi. Antaa aikaa perheelle. Onneksi armeijan jälkeiset työhommatkin ovat järjestyneet siten, että tämä on ylipäänsä mahdollista.
Ensimmäiseksi blogitekstikseni huomaan luoneeni kohtalaisen sekavan kokonaisuuden. Kuitenkin mukana on tämänhetkisen elämätilanteeni olennaisimpia asioita ja ne vaan sattuvat pyörimään tietyissä, ehkä jonkun mielestä kapeissa aihealueissa. Onneksi kaiken tämän arjen keskellä on ollut silti mahdollista viettää aikaa myös itsensä ja ystävien kanssa ja harrastaa siis muutakin kuin pelkkää armeijaa ja perhearkea. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tänä keväänä voi toteutua myös yhteinen pieni reissu Hiljaisen miehen kanssa. Ikään kuin palkinnoksi armeijan suorittamisesta, ystäväni valmistumisesta, perheenlisäyksestä jne. Se on kuitenkin vasta haave- ja suunnitelma-asteella, joten jääköön mainostamatta tämän enempää. Ei tarvitse ainakaan pettyä, jos koko homma meneekin mönkään.
Johannes tuntuu tuhahtelevan huoneessaan hieman levottomasti. Vaimo on varmaan jo unessa. Minuakin väsyttää. Teekin loppui ajat sitten. Siispä on aika lopettaa kirjoittaminen ja suunnata itsekin vähitellen vuoteeseen.
Jospa ensi kerralla sitten jo hieman "kohdennetummin" ja ehkäpä jopa mielenkiintoisempaan tyyliin... Vastahan minä opettelen tätä blogistelua! :)
Joo hei vaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
