Terveisiä kaakaokupin ääreltä...

Kolmatta päivää kuumeessa. Potilaana ollessa konkretisoituu se, mitä muut kokevat silloin kun itse istuu (pääsääntöisesti terveenä) pöydän toisella puolella auttamassa näitä ihmisiä heidän ongelmiensa keskellä. Nyt itse on oikeasti sairas. Ei ole voimia. Ei oikein mielenkiintoa mihinkään. Oletettavasti värillisiä limaklönttejä irtoaa kivun saattamana reilummin yskiessä. Bronchitis viralis nas. Virushan se siellä, mitä todennäköisemmin, mutta jossain vaiheessa, mikäli tauti ei kerta kaikkiaan irrota otettaan, myös minä teen yksilöllisen arvion ja saatan valita mieluummin siinä tilanteessa perustellun antibiootin. Toivottavasti ei tarvitse.

Kysyin aikatauluistani vaimoilta. En ilmeisesti ole käynyt ulkona perjantain jälkeen; nyt on siis neljäs päivä neljän seinän sisällä. Pitipäs sattua. Ei ihme, että alkaa tympiä. Hyviä puolia on toki listaksi asti. Kerrankin on saanut vain olla. Istua ja maata. Tehdä shakkisiirtoja. Lukea. Stieg Larssonin "Miehet jotka vihaavat naisia" tuli kahmittua eilen loppuun. 612 sivua. Loistava kirja. Yksi parhaimmista kirjoista, jonka koskaan olen lukenut. Millennium-sarjan kaksi seuraavaa osaa kutkuttavat jo sopivasti, mutta todennäköisesti tartun kiinni seuraavana englantilaisen kirjailijan Kate Mossen Labyrinttiin, joka on odotellut ottajaansa hyllyllä jo useamman viikon. Ostin sen alennuskorista.

Vaimoni maha on edelleen yhtä suuri ellei suurempikin. Siellä se Asukki liikehtii varsin aktiivisesti. Vissiin viihtyy. Aika OYS:aan on varattu perjantaiksi. Nyt on tiistai. Henkilökohtaisia lomapäiviä kuluu yksi kerrallaan ja kohta niitä ei vain enää ole. Vain odottaessa. Jos olo kohenee siinä määrin, että uskon suoriutuvani erikoiskokeesta Oulu->Kemijärvi, saatan jopa tarttua tilaisuuteen. Pakko käydä varuskunnassa huomenissa. Torstaina? Edelleen kuitenkin palvelusta on.

Lapsestamme on tullut haasteellinen nukutettava. Jälleen. Alkuaika Johanneksen synnyttyähän meillä oli niin kauheaa etenkin öisin, että olen onnellinen unohtaessani suurimman osan pahimmista hetkistä. Nyt Johannes todennäköisesti pelkää omaa sänkyään ja huutaa välittömästi, kun hänet sinne illalla laskee. Kauhu ja sinni on konkreettista. Hän viittelöi toiseen huoneeseen, hokee "mennään...mennään, pois!" -hän haluaa pois omasta huoneestaan, jonne hän aiemmin on mennyt omasta pyynnöstään ja halunnut nukahtaa aivan omassa rauhassa. Nyt meillä lauletaan iltaisin ääni sortuen, kun oletettavasti itsekään en ole parhaassa vireessä. Mutta se auttaa. Nukahtaminen onnistuu. Viime yön aamupuolella vaimon laulutunnit alkoivat tosin venyä jo sellaisiin mittoihin, että ei voi puhua enää nukkumisesta. Pisin lauluhetki kesti noin kaksi tuntia, kaiken kaikkiaan kolme, kun koko yö huomioidaan. Kaikki ei mene meillä ihan putkeen. Toivotaan, että taas joskus helpottaa... Meilläkin.

Tässäpä kuulumisia. Seuraavalla kerralla voisinkin pureutua taas uuteen blogikolumniin, joka toivottavasti herättää jälleen ajatuksia ja keskustelua. Kommentointi metrodyykkauksen ympärillä jäi harmillisen vähäiseksi...

Joo hei vaan.