Alku aina hankalaa vai miten se oli...

Rooibosia ja taustalla taajuus 5940 kHz. Näinhän siinä sitten kävi, että tuli avattua oma blogi; ei mikään hiljaisen miehen blogi, vaikka sitä seuraankin ja kovastihan tuo varmaan oli kimmokkeena. Onhan se sentään parhaan ystäväni ylläpitämä. Alkoi sen verran kiinnostaa, että annoin periksi. Väylä purkaa ajatuksia, tuoda julki omia mielipiteitään. Perustella ja olla perustelematta. Onneksi meillä Suomessa on sanan- ja julkaisunvapaus. Täällä ei sitä paitsi voi häiritä ketään, kuten tuolla naamakirjassa. Jos ei kiinnosta, ei tarvitse lukea. Eikä kenenkään selaimessa välähtele ilmoitus, kun avaan täällä suuni.

Vaihdoinpa taajuutta. 6135 kHz. Yllättävän hyvin kuuluu ottaen ympäristön huomioon. Tämä tuskin kiinnostaa muita kuin meitä DX-kuuntelijoita. Todettakoon kuitenkin lyhyesti, että kyseessä on siis kaukaisten, ulkomaisten radioasemien kuuntelu, johon olen hurahtanut. Ihanteellisin ajankohta kuuntelulle on juurikin ilta ja yö ts. hämärä vuorokaudenaika. Perustuu ionosfäärin toimintaan. Jos joku kiinnostui, googlettamalla saa enemmän kuin tarpeeksi lisätietoa. Suosittelen, mikäli omia harrastuksia ei ole jo liiaksi.

Sitten itse asiaan. TJ 22. Tuntuu oudolta, että se on melkein jo ohi. Armeija. Uskon, että saisin koottua kuluneista 248 vuorokaudesta enemmän kuin kirjan ajatuksia. En edes muista, miten usein olen palvelukseni aikana meinannut lopettaa. Kyllä. Mitäpä sitä kiertelemäänkään. Monet monituiset kerrat mielessäni pyöri ajatus siviilipalveluksesta. Lisensiaatin tutkinnolla olisin voinut mennä koko vuodeksi töihin, asua kaikki viikonloput ja yöt kotona ongelmitta. Olisin hyötynyt monessa suhteessa ko. valinnasta. Vain päätös, ilmoitus yksikköön, tarvittavat asiakirjat ja homma olisi ollut siinä. En kuitenkaan tehnyt sellaista päätöstä. Enkä kadu.

Moneen kertaan olen kuluneiden reilun kahdeksan kuukauden aikana sananmukaisesti avautunut. Haukkunut koko järjestelmää. Manannut. Möykännyt. Saanut ihmiset ympärilläni ihmettelemään käytöstäni. Sytytellyt siltoja takanani. Kuitenkin ne on sammutettu joka kerta. Viimeisen kerran, oletan, kun kävimme herättävän keskustelun lähimmän esimieheni, kollegani, kanssa. Hän sai silmäni auki. Rauhoituin. Ja olen kiitollinen. Sitä paitsi kohtahan tuo on ohi. Uskallan jopa epäillä, että minulla tulee tietyllä tapaa ikävä varuskuntasairaalaa, päivittäisiä rutiineja ja kyllä, työyhteisöä - työkavereita. Vai miten se pitäisikään sanoa; olen kuitenkin varusmies enkä työntekijä. Mutta pointti oli tärkein. Armeijaa en silti tule ikävöimään. Luulisin.

Nyt päivän, oikeastaan joka hetken teema on odottaminen. Vaimoni maha on jo melkoisen suuri ja laskettu aika ohitettu. Toisinaan supistelee, toisinaan ei. Mahtavinta tässä on kuitenkin ollut se, että olen saanut olla kotona. Hoitaa Johannesta. Tehdä ruokaa. Hoitaa perheen asioita. Harrastaa liikuntaa. Viettää myös omaa aikaa. En osaa tarkalleen kuvata, miltä nyt tuntuu. Melko sekavalta. Niin paljon, niin lyhyessä ajassa. Kohta, jos hyvin menee, olen kahden lapsen isä. Onnellinen kyllä, mutta täytyy myöntää, että nyt jos koskaan tarvitsee rauhoittua aloilleen. Ainakin hetkeksi. Antaa aikaa perheelle. Onneksi armeijan jälkeiset työhommatkin ovat järjestyneet siten, että tämä on ylipäänsä mahdollista.

Ensimmäiseksi blogitekstikseni huomaan luoneeni kohtalaisen sekavan kokonaisuuden. Kuitenkin mukana on tämänhetkisen elämätilanteeni olennaisimpia asioita ja ne vaan sattuvat pyörimään tietyissä, ehkä jonkun mielestä kapeissa aihealueissa. Onneksi kaiken tämän arjen keskellä on ollut silti mahdollista viettää aikaa myös itsensä ja ystävien kanssa ja harrastaa siis muutakin kuin pelkkää armeijaa ja perhearkea. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tänä keväänä voi toteutua myös yhteinen pieni reissu Hiljaisen miehen kanssa. Ikään kuin palkinnoksi armeijan suorittamisesta, ystäväni valmistumisesta, perheenlisäyksestä jne. Se on kuitenkin vasta haave- ja suunnitelma-asteella, joten jääköön mainostamatta tämän enempää. Ei tarvitse ainakaan pettyä, jos koko homma meneekin mönkään.

Johannes tuntuu tuhahtelevan huoneessaan hieman levottomasti. Vaimo on varmaan jo unessa. Minuakin väsyttää. Teekin loppui ajat sitten. Siispä on aika lopettaa kirjoittaminen ja suunnata itsekin vähitellen vuoteeseen.

Jospa ensi kerralla sitten jo hieman "kohdennetummin" ja ehkäpä jopa mielenkiintoisempaan tyyliin... Vastahan minä opettelen tätä blogistelua! :)

Joo hei vaan.